Hopeamitalien kirkastumisesta tulevaisuudessa kullan juuri karattua käsistä muistutetaan usein.

Itsekin tein näin eilisen naisten neljännen SM-finaaliottelun ratkettua katsellessani Oriveden Ponnistuksen naisten murhetta. Kommentti on hopeamitali kaulassa seisovan urheilijan mielestä takuulla tyhmimmän kuuloinen juttu juuri sillä hetkellä, mitä voi korviinsa tavoittaa.

Tosiasia kuitenkin OrPon suhteen oli päättyneellä kaudella se, että he saavuttivat sen mikä saavutettavissa oli. LP Viesti oli ylivoimainen läpi kauden ja pokkasi kolme mestaruutta häviten vain kaksi ottelua koko kauden aikana. SM-kultaa, Pohjois-Euroopan mestaruus ja Suomen cup. Hopea oli siis kirkas mitali, pitihän se sisällään monivuotisen hallitsijan Vanajan RC:n kukistumisen välierissä puhtaasti 4-0.

Viestiläiset olivat päässeet kokeilemaan hopean kirkastumista jo neljään kertaan pelien jälkeisenä aikana 2000-luvulla. Uskoisin, että viimeisillä parilla kerralla ne eivät ainakaan päävalmentaja Lemminkäisen palkintokaapissa kovastikaan kirkastuneet.

Lemminkäinen jatkoikin kultajahtia kentällä ajatusleikin sijaan ja eilen oli SE päivä. Yhdeksän vuotta Salossa mestaruutta metsästänyt Tupurin Tamminen sai kultamitalin kaulaansa ja sai nähdä tuhansia tunteja yhdessä tällä kaudella viettäneen joukkueensa villiä juhlaa tuo perinteinen nummelalaisvirnistyksen poikanen kasvoillaan.

Jo ennen Saloon tuloaan Lemminkäinen ehti debytoida SM-liigassa valmentajana kaudella 1997-1998 kotiseurassaan Vihdin Lentopallossa. Tuolloin debytoivat muuten kaksi eilen ensimmäistä mestaruuttaan juhlinutta pelaajaakin: Hanna-Mari ja Riikka Arminen. Kaksi valmentajan tapaan päättäväisesti mestaruutta metsästänyttä luottopelaajaa, joihin Lemminkäinen on pystynyt vuosien aikana luottamaan aina.

Se oli 4. päivä lokakuuta 1997, yksitoista ja puoli vuotta sekä yhdeksän päivää ennen eilisiä mestaruusjuhlia, kun Pieksämäen Pyrintö vieraili ViLePan tykönä kolmikon debytoidessa liigassa. Hieno päivä jonka varmasti silloin 15-vuotias Riikka, 17-vuotias Hanna-Mari ja 26-vuotias valmentajanalku tulevat muistamaan eilisen tapaan koko elämänsä.

Hienoin heti LP Viestin mestaruustaistelussa ei ollut viimeisen, tai minkään muunkaan, pallon lattiaan lyöminen. Hienoin hetki oli kapteenina toimineen Hanna-Mari Armisen suuren ihmisen ja pelaajan merkkinä Lemminkäisen mukaan ottaminen mestaruuspokaalia hakemaan. Se oli sitä rescpectiä, kunnioitusta, josta niin paljon on näinä aikoina ollut urheilussa puhetta.

Toisen ilo on kuitenkin aina finaalisarjassa toisen suru. Se on samalla myös lisäsiemen jatkuvalle mestaruuden metsästämiselle. En ole todellakaan pahoillani sinä päivänä, kun on Jenni Petäjäjärven vuoro tehdä "armiset" ja taluttaa Jukka Koskinen pytyn hakuun.

Ja loppukevennyksenä vielä Savoon.

Kommenttini hopean kirkatumisesta innoitti tuplajäillä Kuopiossa televisiosta kamppailua seuranneen viime kauden hopeamitalistin tekstiviestiin:

"Ja v...t kirkastuu! Vieläkin kyrpii viime keväinen"

Ja tämä miehen suusta, jolla palkintokaapissa on jo kuusi SM-kultaa ja kuusi Suomen cupin voittoa. Ja lisäksi häviäminen finaaleissa pelasti kaverin pyörälenkiltä akselilla Pielavesi-Rovaniemi...

"Savossa hopee on häpee", sama mies kommentoi vielä tänään.

Suattaapi olla. Tai sitte ei.

Joka tapauksessa vielä kerran onnea Hanna-Mari, Riikka, Tomi, koko muu LP Viestin porukka sekä Oriveden Ponnistus. Ensi kautta kohti!

Toni Flink
Päätoimittaja
hotsport.info
toni.flink(a)gmail.com