Tässä jutussa puhumme, otsikon mukaisesti, sekä valmennuksesta, että menestyksestä. Tai puhutaan ja puhutaan- pikemmin hypitään teemasta toiseen tuttujen aiheiden parissa. Toivottavasti pysytte mukana.

Olympialaiset ovat ohi, valitettavasti. Paitsi että Vancouver on upea paikka, ja että voittajat löydettin taas,  kisoihin liittyy aina tuhat muuta lieveilmiötä. Tarkemmin tapahtumaa seuranneet varmaan kiinnittivät huomiota urheilijoiden lisäksi myös valmentajiin... Joita tuntui olevan paikalla saman verran kuin urheilijoita. Jos urheilija tai joukkue ei menesty, syy heitetään usein valmentajan niskaan. Venäjällä vaaditaan olympiakomitean eroa, koska kisat menivät huonosti. Suomessa etsitään syitä muualta ja jossakin toisaalla ollaan hiljaa varsin tyytyväisiä.

Suomen mediassa jääkiekko saa ansaitusti suurimman osan huomiosta, olympialaisten ulkopuolellakin.  SM-liigaa seuraavat tietävät, miten valmentajat kiertävät seurasta toiseen kunnes tullaan hupaisaan tilanteeseen, jossa jokainen on lopulta valmentanut lähes samoissa paikoissa. Jääkiekko ihmiset harmittelevat, miten vähissä valmentajat markkinoilla ovat, ja kuten varmasti arvaatte, lentopallossa tilanne on paljon huonompi... Enkä tarkoita edes valmentajien laatua, vaan ihan määriä: Heitä ei yksinkertaisesti tunnu olevan kauhean paljon. Tällä hetkellä liigamme ovat tilanteessa, jossa useimmat seurat ottavat melkein kenet tahansa vetämään joukkuetta. Joukkuetta, joka on koottu melkein mistä tahansa pelaajista, joita on saatu haalittua kasaan.

Pelaajamääriin ja seuroihin palataan tuonnempana, mutta keskitytään nyt seuraaviin  kymmeneen ajatukseen. Tekisi mieleni kutsua näitä ”totuuksiksi” mutta jätetään se toiseen kertaan... Nämä ovat kuitenkin vain yhden miehen tulkinta urheilumaailmasta:

1. Menestystä on montaa lajia

Tämä ensimmäinen toimiin niin introna kuin pointtinakin. Mitä menestys ylipäätään on? Voittamista? Omilleen jäämistä? Kehittymistä? Oikeutetusti monet pitävät vain voittamisen puolta. Itse taas pidän pitkäjänteistä kehitystä yhtenä tärkemmistä menestymisen mittareista. Palaamme  samaan aiheeseen pitkin tekstiä... Pitkäjänteisyys auttaa menestyksen luomisessa monestakin syystä, sillä:

2. Erot ovat pieniä

Kuten olympialaisissa nähtiin, ero voittajan ja 10. sijan välillä on usein äärimmäisen pieni. Kaikki yksilöurheilijat tietävät tämän, (ja vaikka lentopallo on luonteeltaan erilainen kuin syöksylasku, ovat ne pudotuspelitkin pienestä kiinni.) Jostain kumman syystä suuri yleisö ja taustavaikuttajat ovat kuitenkin aivan retkellä tämän asian kanssa. Mitä kovempi urheilijoiden ja joukkueiden keskinäinen kilpailu, sen vaikeampaa on voittaa, saati jatkuvasti voittaa! Paitsi että urheilijoiden kova kilpailu saa aikaan muutoksia sijoituksissa, meidän täytyy muistaa tämä:

3. Sports are Random

Kuulostaapa tutulta. Urheilu, kuten elämä yleensäkin, on hyvin sattumanvaraista. Meidän on itseasiassa mahdotonta pystyä (varmuudella) ennustamaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tietenkin usein käy niin, että kun ennustetaan sata eri asiaa tapahtuvaksi, niin joku niistä osuu oikeaan. Mutta varmuutta meillä ei ole, ja sekös urheilukansaa pitää jännityksessä. Vaikka lähes jokainen onkin tästä samaa mieltä, niin miksi ihmeessä oletamme aina voittavamme, ja petymme suunnattomasti, kun niin ei käykään?

Tulemme puhumaan tästä jatkossakin: Loppujen lopuksi meillä ei koskaan ole kontrollia siitä voitammeko vai häviämmekö. Voimme vain kontrolloida omaa, sen hetkistä suoritustamme, emmekä kenenkään muiden. Joskus teemme kaikkemme, mutta joku pelaaja loukkaantuu, tai vastustajaa avittaa tuomari, tai he ovat vain parempia. Loppujen lopuksi jokaisessa projektissa noin miljoona itsestä riippumatonta asiaa voi mennä mönkään.

Kaikesta tästä huolimatta urheilu on etenkin ylemmillä tasoilla bisnes. En väitä, etteikö yritys maailmassa tulisi yllätyksiä kuten elämässä yleensäkin, mutta urheilu tuntuu olevan niin rankka poikkeus, ettei sitä ymmärretä. Jos on satsannut näin paljon rahaa tähän juttuun, niin miksi meidän joukkue ei voita? No, koska:

4. Et voi vain ostaa menestystä

Okei, on ihan totta että mestareiden liigaa et varmaankaan voita, ellei budjettisi ole aika paljon suurempi kuin Soinin Sisun. Maailma on tästä huolimatta täynnä esimerkkejä joukkueista, jotka syytävät rahaa menemään, eivätkä edes lyhyessä juoksussa saavuta mitään erityistä. Budjetti asiatkin menevät viime viikkoisen treshold käsitteen piiriin: Pärjätäksesi tietyssä sarjassa sinulla täytyy olla vähintään x euroa rahaa, mutta jos olet tuon rajan paremmalla puolella, ei rahan syytäminen enää auta, vaan sinun on oikeasti kyettävä kehittämään organisaatiota ja joukkuetta muutenkin kuin ostamalla pistepörssin kärkinimiä. Tietenkin ostamalla hyviä pelaajia varmaan säilytään sarjassa, mutta se ei lohduta, jos mestaruus on tavoitteena.

Jääkiekon SM-liigasta löytyy hyviä esimerkkejä sekä rahan syytäjistä ,että toiminnan kehittäjistä, ja näitähän mediassakin ahkerasti puidaan. En tiedä mitä kalliit organisaatiot suurissa kaupungeissa tekevät, enkä lähde ruotimaan asioita mitä en sen paremmin tunne... Mutta faktathan näkevät kaikki: Rahaa palaa, miehet vaihtuvat, eikä tulosta synny.

Siispä: Vaikka ainahan me haluaisimme saada lentopalloon lisää ja lisää rahaa, ei se kuitenkaan ole mikään itseisarvo. Olen sanonut aikaisemminkin, että resurssipula on hieno tekosyy niille asioille, mitä ei vielä osata tehdä. Puhutaan asioista toistaiseksi mahdottomina sen sijaan, että tehtäisiin pieniä muutoksia perinteisiin ja ymmärrettäisiin kärsivällisen työn merkitys.

5. Pitkäjänteinen menestys alkaa rakenteista ja asenteesta

Palatakseni olympiaesimerkkiin: Venäjä yleensäkin laittaa hirvittävän paljon enemmän rahaa urheiluun kuin Suomi. Kummankin kisat menivät odotuksia huonommin, ja kummassakin maassa on likapyykin aika... Itänaapurissa otetaan ehkä uudet ihmiset tekemään hommia ja jatketaan rahallista satsausta. Suomessa ei ole vastaavia resursseja, eikä meillä välttämättä nähdä edes henkilömuutoksia. Ymmärrettävästi monet vaativat valmentajien ja taustojen eroa, jos urheilussa tulosta ei synny. Enkä väitä, etteikö se joskus olisi paikallaankin, mutta samalla usein unohdamme urheilun luonteen: Kyseiset ihmiset ovat kenties tehneet upeaa työtä, mutta kilpailun sattumanvarainen luonne vei mahdollisuuden pärjätä paremmin.

Niin tai näin, olisi tervettä kehittää järjestelmä sellaiseksi, että se käyttää tehokkaammin olemassa olevat varat, eikä tarvitsisi miettiä kenen syytä menestymättömyys oli. Itsestäänselvyyksiä, eikö ole näin Pekka, eikö? Olen myös aika varma siitä, että lentopallo ei ole ainoa paikka missä moni asia voitaisiin tehdä tehokkaammin, valmennuksesta ja taustoista lähtien. Onneksi ainakin meidän lajiliittomme on hyvällä tiellä, kun verrataan muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen. Toivottavasti kehitys jatkuu samaan suuntaisena. Sekä valmentajat, urheilijat, että taustat voivat muuten todella kehittyä samoihin periaatteisiin nojaten:

6. Deliberate Practice

Ne lukijat, jotka yhä muistavat syksyisen keskustelun lahjakkuudesta ja määrätietoisesta harjoittelusta muistavat myös tämän: Millä tahansa alalla kehittyminen vaatii tietyn tyyppistä harjoittelua. On itsestään selvää, että menestyvän joukkueen urheilijoiden täytyy harjoitella määrätietoisesti, mutta usein unohdetaan, että sama itseasiassa koskee valmentajia ja  organisaatioita.

Uskokaa tai älkää, mutta pelkkä kokemus ei todistetusti tee kenestäkään ”hyvää” siinä, mitä hän tekee. Tiedotusvälineissä näkyy tämän tästä kommentteja tyyliin ”Olen tehnyt tätä 30 vuotta joten tiedän mistä puhun,” vaikka asia ei todellakaan ole näin yksinkertainen. Kokemus itseasiassa tekee ihmisistä usein jopa huonompia omassa työssään! Kuvittele olevasi vaikkapa röntgenlääkäri, ja katsot koko ikäsi samankaltaisia kuvia. Jos et saa palautetta onnistumisista etkä epäonnistumisista, et käy aika ajoin kouluttautumassa, et aseta itsellesi tavoitteita, ei ole mitään takeita siitä, että ”pelkkä ajan tuoma kokemus” tekee sinusta paremman työssäsi.

Internet ja bisneskirjallisuus on pullollaan kaiken maailman johtamis- ja kehitysoppaita, joista monet tietoisesti tai tietämättään perustuvat ruotsalaisen Anders K. Ericssonin määrätietoiseen harjoitteluun. (asiasta enemmän mm. kirjassa Talent is Overrated, ja Ericssonin tutkimuksissa.) Mikset kehittäisi organisaatiotasi samoin periaattein kuin valmentajat urheilijoita tai valmentajat itseään? Katsotaan valmentajia vielä hieman lähemmin:

7. Prosessivalmennus kunniaan

Henrik Dettmann puhui eräässä syksyisessä kolumnissa prosessi- ja projektivalmentajista. Kärjistetysti valmentajia olisi kahdenlaisia: Niitä, jotka yrittävät saada joukkueesta mahdollisimman paljon  irti lyhyessä ajassa (projekti) ja niitä, jotka sitoutuvat pidemmäksi aikaa kehittäämään pelaajien ominaisuuksia ja joukkuetta (prosessi.)

Projektivalmentajiahan on maailma täysi. Lähes jokainen entinen pelaaja, joka alkaa valmentajaksi kuuluu tähän kategoriaan... Kokemusta peleistä on, pelitaktista ymmärrystä löytyy, ja pelin johtaminen penkin päästä kenties onnistuukin. Valitettavasti nämä herrat ovat lajissa kuin lajissa se enemmistö. Entisten pelaajien on helpompaa yrittää johtaa kuin opettaa (en sano, että hyviä johtajiakaan silti kasvaisi puissa.)

Tyypillisiä prosessi valmentajia taas löytyy juniorimaajoukkueista ja esimerkiksi yliopistoista, joissa valmentajilla on usein parempi koulutus, sekä käytössään enemmän aikaa ja halua sitoutua pidemmäksi aikaa. Ammattiurheilussa ja ylemmillä tasoilla tällaista kuitenkin nähdään vain harvoin... Mutta miksi? Allekirjoittaneella ei ole mitään lyhyitä projekteja vastaan, mutta näillä lyhyillä projekteilla esimerkiksi Suomi ei kykyne saamaan riittävästi irti pienistä ja aina vain laskevista pelaajamääristä.

Asiaa pahentaa tämä: Monet niistä harvoista valmentajista, jotka ovat samassa paikassa pidemmän aikaa, ovat silti vain projektin vetäjiä, eivätkä kehittäjiä. Monessa joukkueessa eletään vuosi kerrallaan mentaliteetilla ja otetaan kaikki irti materiaalista, mutta todellisuudessa mikään ei muutu vuodesta toiseen, eikä kukaan kykene kehittämään toimintaa saati pelaajia. Tällainen ”pitkän aikavälin projektivalmennus” kukoistaa monenkin eri lajin SM-liigassa.

En tietenkään väitä, etteikö projektivalmentajia tarvittaisi. On tärkeä taito saada joukkue pelaamaan yhteen lyhyen ajan kuluessa. ”Totuus” kuitenkin on, että maamme tarvitsee valmentajia, jotka kykenevät kehittämään pelaajia ja opettamaan heitä. Sekä seuroja, jotka kykenevät sitoutumaan pitkiin projekteihin lyhyiden sijaan... Toiminta olisi pitkäjänteistä ja turvattua, joka allekirjoittaneen silmissä on suurempi menestys kuin yksi tai kaksi SM-mitalia. Tai vaikkapa kausi Mestareiden Liigassa. Maana tuottaisimme enemmän ja parempia pelaajia... Ja parempia valmentajia myös.

8. Maailma on täynnä hyviä pelaajia

Mitä enemmän maailmaa kiertää, sitä helpompi on ymmärtää kuin valtava laji lentopallo on. Sitä pelataan kaikkialla. Maailmassa on myös suuri määrä hyviä pelaajia joista kukaan ei tiedä mitään. Suomen viime aikaisen lentopallomenestyksen myötä jotkut ovat huomanneet, että arvokisoihin pääsy on kiven alla. Ajatelkaa vaikkapa olympialaisia. Kuinka moni todellinen huippupelaaja jää rannalle niistä karkeloista? Todella, todella moni. Vastaavasti kun näemme maailman terävimmän huipun pelaavan toisiaan vastaan ja ajattelemme, että jos emme ole tuolla, niin sitten ei meistä ole mihinkään.

Ehkäpä joku Brasilia, Italia, Venäjä pystyvät tuottamaan niin paljon hyviä pelaajia ollakseen huipulla koko ajan, mutta koska hyviä pelaajia on kaikkialla, monet muut maat eivät ”menesty” kuin kausiluontoisesti. Edellä puhuttiin, kuinka pieniä erot usein ovat... Ja sitä ne ovat lentopallossakin. Kreikka oli muutaman pisteen päässä välieräpaikasta Ateenan olympialaisissa (jonne pääsivät vain isäntämaana!), mutta eivät sen jälkeen ole pärjänneet juuri mitenkään, vaikka heidän kotimainen liigansa on todella hyvä. Serbia on edelleen huippumaa, mutta tulee putoamaan hetkiksi kun Grbic N. ja Miljkovic jättävät kentät. Missä on Ruotsin lentopallomaajoukkue, joka 20 vuotta sitten oli maailman huipulla? Hollanti on 2000-luvulla ollut kaukana sen 1990-luvun menestyksestä.

Entäpä yksittäiset pelaajat? Mestareiden liigassa kohtuullisesti menestyneen CSKA Sofian hakkuri Philip Mayo on Keniasta. Sisley Trevisolla oli pari vuotta takaperin egyptiläinen passari. Wout Wijsmans (eräs maailman kovimman liigan kovimmista nimistä) on Belgiasta, mutta ei koskaan pärjännyt maajoukkuetasolla mitenkään. Espanja tuli hieman puskista ja voitti Euroopan mestaruuden kovempien materiaalien edestä muutama vuosi sitten. Entäpä Suomen nousu Euroopan eliittiin tuossa turnauksessa?

Vaikka usein kuvittelemme, että ei meistä ole mihinkään, tai että menestys on harvojen herkkua, ei sen tarvitse niin olla. Meillä on esimerkiksi lentopallossa- pienestä pelaajamäärästä huolimatta- ollut aika paljon yksilöitä, joiden rahkeet riittäisivät pitkälle.

Otetaan esimerkiksi vaikka Moilasen Ismo tai Ahon Marko. Täysin tuntemattomia suuruuksia ulkomailla. Entäpä jos jompi kumpi olisi 22-vuotiaana saanutkin tilaisuuden lähteä johonkin Eurooppalaiseen huippuseuraan? Mitä kaikkea siitä olisi voinut seurata? Mauron avulla nuoret pelaajamme ovat nyt Italiassa, Kreikassa ja niin edelleen, ja vaikka nykyinen ikäluokka onkin todellinen timantti, ei se tarkoita sitä, etteikö meillä aiemmin olisi ollut hyviä pelaajia.

Nykyisellä ikäluokalla kuitenkin oli potentiaalin lisäksi mahdollisuus.

Tämä on hyvin tärkeää tiedostaa: Vaikka kuvittelemme että joku tekee kaiken ”ihan itse”, ei se elämässä mene näin. Jokainen tarvitsee apua, pyytämällä tai sattumalta, päästäkseen huipulle. No, jokaisesta pelaajasta ei tietenkään ole Gibaksi tai Stanleyksi vaikka minkälaisia mahdollisuuksia tarjoutuisi, mutta kuten tiedämme, erot ovat älyttömän pieniä. Ja koska kilpailu on niin valtavan kovaa, on pitkäjänteinen hyvien pelaajien tuottaminen menestystä jo itsessään, jos me siihen pyrimme ja asian niin haluamme nähdä.

Moni ei Suomessa pidä mentaliteetista, jonka mukaan pronssi on hyvä saavutus, vaan aina pitäisi voittaa. No eihän kukaan tietenkään pronssiin lähdekään tähtäämään. Kuitenkin olen vahvasti tätä mieltä: Sen sijaan että leimaisimme hyvään suoritukseen tyytymisen luuseri-filosofiaksi, meidän tulisi ymmärtää mitä kilpailu on, ja kuinka voittaminen on loppujen lopuksi muidenkin käsissä, eikä vain meidän! Koska asia on juuri näin, monien on hankalaa ymmärtää pienten yksittäisten tekijöiden merkitys menestyksen takana.

9. There are no little things

Eräässä Veikkaajan jutussa Hanno Möttölä puhui ammattimaisuudesta ja siitä, miten pienet asiat tulisi tehdä hyvin. Tämä sen sijaan, että haikailtaisiin isoja rahoja ja kuinka ilman niitä ei pystytä pyörittämään toimintaa.

Tiedän toistavani itseäni, mutta voimme olla ammattimaisia ilman valtavia taloudellisia resurssejakin. Pienten asioiden tekeminen huolella sekä salissa, että sen ulkopuolella on avainasemassa jos mielii menestyä. Etenkin Suomen kokoisessa maassa, jossa panostus ei koskaan ole ”riittävä”. Seura johdon ei tulisi antaa talouden mennä rempalleen, vaan puuttua asioihin ajoissa. Taustajoukot voisivat pitää huolen siitä, että pelaajien asiat ovat hyvin. Valmentaja voisi puuttua harjoituksen kulkuun, eikä antaa pelaajien käyttäytyä miten sattuu. Pelaaja voisi mennä jokaisen pallon perään. Tuntuuko siltä, että näitä pieniä asioita on monta? Aivan varmasti niitä on monta! Niitä on satoja, ja tuhansia. Mutta kuka sanoi, että menestyminen olisi helppoa?

Onko meidän tapamme siis olla ammattimaisia vai jotain vallan muuta? Seuraavan kerran kun luen jostakin, että ei pärjätty, kun ei ollut riittävästi resursseja, lähetän kirjoittajalle tämän postin. Ehkäpä sitten, kun kaikki yllä olevat + tuhat muuta pientä asiaa on tehty juuri niin hyvin kuin mahdollista, suomme itsellemme oikeuden tähän tekosyyhyn.

10. Menestys on suhteellista- yhteenveto

Viimeiseksi vielä paluu alkuun. Jokaisella ihmisellä on omat mittarinsa siitä, mikä lasketaan menestykseksi ja mikä ei. Ehkäpä nämä yllä olevat ovat siis vain allekirjoittaneen näkemys... Mutta mitä enemmän seuraa eri lajien valmentajia ja urheilukirjoituksia, nämä samat teemat siellä toistuvat. Tarkoittaako se sitä, että ihmiset ymmärtävät? No ei totisesti.

Hyvä esimerkki oli Suomen jääkiekko maajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalosen teilaaminen ennen olympialaisia, kesken kisojen, ja kisojen jälkeen. Ja Suomi tuli kotiin Olympiamitalin kanssa... Jälleen! Suomi on todellakin voittanut 4 viimeisestä 5 jaossa olleesta mitalista. Saan silloin tällöin posteja Amerikasta, ja tyyli on jotakuinkin tämä: Miten te sitkeät suomalaiset voitte pärjätä noin hyvin kisoista toiseen? Kotimaassa pelin henki on taas yltiöpessimismi, mikä on ihan uskomatonta.

Kukaan meistä ei kuitenkaan ollut siinä joukkueessa, ja kukaan meistä ei ole sen joukkueen valmentaja, ja ani harvalla meistä on mitään käsitystä siitä, mitä siellä oikeasti tapahtuu tai tapahtui. Eräs läheinen ihminen tapaa sanoa, että ”ihmiset on ihan tyhmiä.” Ja niin ihmiset usein todellakin ovat.

Työrauha nykyurheilussa onkin lähes tuntematon käsite. Monet maailman parhaista valmentajista, lajissa kuin lajissa, eivät tästä syystä valmennakaan maailman parhaita joukkueita. Ihan totta. Miksi valmentaisit jossakin, missä sinulla ei ole minkäänlaista työrauhaa, et saa kehittää omaa systeemiä, etkä omia pelaajiasi?

Ymmärrettävistä syistä tulos ratkaisee silloin, kun pelataan ammatikseen ja rahasta... Mutta vaikka kova kilpailu on periaatteessa hyvästä, on moni pesti valmentajan kannalta painajainen. Päällimmäisenä tietenkin ajatus siitä, että tulosta pitäisi tehdä, vaikka ei ole kontrollia lopputuloksesta... Varsinainen paradoksi siis.

Monet huippukoutsit valmentavatkin nuorten joukkueita, tai joukkueita joiden johto ymmärtää, että prosessivalmennus on loppujen lopuksi se kauniimpi näistä kahdesta. Projektivalmentajia on maailma täynnä, mutta pelaajien kehittäjät ovat harvassa.

Täältä voi käydä lukemasa lisää elämän ja urheilun ennalta-arvaamattomuudesta... Ja siitä miten yksi asia voi johtaa moneen, tai olla johtamatta:

http://usavolleyball.org/blogs/growing-the-game-together-s-blog/posts/1747-caca-occurs

Ensi viikolla palaamme taas itse lentopallon pelaamiseen.

Pientä myräkkää,

Lauri H.

Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen